Abortti on harvoin naiselle helppo päätös

Lehdissä ja sosiaalisessa mediassa on ollut viime päivinä paljon puheenvuoroja liittyen aborttiin ja aborttioikeuteen. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätös kumota Roe vs. Wade (1) on herättänyt kiivasta keskustelua aborteista – sekä puolesta että vastaan.

Abortti on monelle tunteita herättävä aihe. Somekeskusteluissa tämä on helppo huomata: yleistyksiä suuntaan tai toiseen tehdään helposti ottamatta aborttipäätökseen liittyviä nyansseja huomioon. Haluan sen vuoksi tässä kirjoituksessani avata aihetta naisena, joka on abortin tehnyt, ja kertoa siitä, kuinka sen itse 26-vuotiaana nuorena naisena koin. En pyri tekemään yleistyksiä kaikkiin naisiin, vaan lähestyn asiaa oman henkilökohtaisen kokemukseni kautta.

Ylen muutaman vuoden takaisen jutun mukaan 25–34-vuotiaat naiset tekevät yhteensä noin 4000 aborttia joka vuosi (2). Syitä ei kuitenkaan oikeastaan tiedetä, ja näkisin, että se on valtaosassa tapauksissa hyvin ymmärrettävää: niitä kun voi olla lukuisia. On itsellenikin vaikeaa sanoa, mikä oli omassa tapauksessani merkittävin aborttipäätökseen johtanut seikka.

Tiesin olevani raskaana jo ennen kuin olin tehnyt raskaustestin. Olin havainnut, että kuukautiseni olivat myöhässä, mutta positiivinen testitulos ei tullut yllätyksenä. Kaikki naiset eivät välttämättä huomaa kehossaan muutoksia, mutta itse koin, että vartalossani tapahtuu nyt jotain mullistavaa. Se oli samalla sekä ainutlaatuisen kaunis että myös koskettava tuntemus. Kehoni valmistautui luomaan uutta elämää, ja se tuntui paremman sanan puutteessa joka solussa. Tunnetta on vaikea kuvailla konkreettisesti, mutta itselleni se oli täysin aito ja samalla myös ihmeellinen asia. Tuntui siltä, että kropassani oikein kuhisi: tulisin kirjoittamaan tästä myös myöhemmin vartalolleni kirjeen. Pyytämään anteeksi sitä, että jouduin tekemään tämän päätöksen, mutta etten tässä tilanteessa voinut muutakaan.

Olin raskauden havaittuani vasta tavannut silloisen miesystäväni, ja olin myös hiljan menettänyt vakituisen työpaikkani. Tilanteeni oli ristiriitainen – olin samalla iloinen mahdollisesta uudesta parisuhteesta, mutta elämäni oli muutoin epävakaa työtilanteeni vuoksi, ja nyt uutinen raskaudesta loi myös oman varjonsa. Jouduin yhtäkkiä miettimään monia seikkoja, jotka eivät olleet olleet lainkaan relevantteja vain paria viikkoa aiemmin.
Miten työnhaku onnistuisi raskaana?

Suomessa ei saa syrjiä raskauden vuoksi, mutta en voinut olla ajattelematta sitä, että työnantajat kasvavan vatsakumpuni nähdessään tekisivät omat johtopäätöksensä palkkaamisestani. Pohdin myös, millä tavoin pystyisin tarjoamaan mahdolliselle tulevalle lapselleni vakaan, turvallisen kasvuympäristön, jos tulisin äidiksi työttömänä. Minulta puuttui sellainen tukiverkko, mikä monella on – läheiset perheenjäsenet ja ystävät, jotka pystyisivät tarpeen tullen kenties auttamaan, sekä antamaan tukea ja neuvoja äitiyteen liittyen.

Koska parisuhdekin oli vasta alkumetreillään, minun oli pakko myös pohtia sitä tosiasiaa, että mies olisi saattanut jättää minut yksin lapsen kanssa. Selviäisinkö yksinhuoltajana, mahdollisesti työttömänä sellaisena, ilman puolisoa tai kunnollista tukiverkkoa? Entä, jos raskaus olisi minulle fyysisesti hankala, tai jos lapsella olisi erityistarpeita? Kuinka pitkälle jaksaisin? Muun muassa nämä olivat asioita, joita jouduin pohtimaan syvällisesti ja monelta kantilta. Pelkäsin, että jos jäisin lapsen kanssa yksin, voisi esimerkiksi keskivaikea masennuksenikin palata – olinhan toipunut vasta hiljan.
Yritin miettiä asiaa sekä omalta että mahdollisen lapseni kannalta. Mikä olisi oikea päätös? Olisiko oikein synnyttää maailmaan lapsi, josta en ehkä itsekään ollut varma? Olisiko minusta äidiksi, ja jos ei, kuinka tämä vaikuttaisi lapsenkin elämään? Entä jos katuisin päätöstä? Aistisiko lapsi, ettei ollut toivottu, ja millaisia seuraamuksia tällä olisi?

Aborttikeskusteluissa toistellaan turhan usein tylsän pinttyneitä ajatuksia siitä, että naiset tekevät abortin heppoisin perustein tai käyttävät sitä esimerkiksi ehkäisykeinona. Uskon, että tuskin juuri kukaan nainen toimii näin, enkä näin toiminut minäkään. Olimme kumppanini kanssa käyttäneet ehkäisyä vastuullisesti joka kerta, mutta valitettavasti ehkäisy oli pettänyt. Nyt olin tilanteessa, jossa aivan viimeiseksi halusin olla. Elämäni oli kaikin puolin epävarmaa tuolloin, ja vahinkoraskaus leijui pääni päällä kuin tumma pilvi. Vaikka vartaloni tuntui olevan täynnä elämää, minun oli pakko ajatella asiaa pragmaattisesti ja myös epäitsekkäästi.

Moni kenties ajattelee, että aborttipäätös on aina vain itsekeskeinen ja nainen ajattelee vain itseään ja omaa kehoaan. Omassa tapauksessani tasapainottelin päätöksen kanssa sekä oman että mahdollisen tulevan lapseni elämän kannalta. Maailmassa on miljoonia onnettomia lapsia, jotka eivät saa sellaista rakkautta ja turvallisuutta osakseen kuin ansaitsisivat. Olin pitkälti jäänyt tästä paitsi omassakin lapsuudessani, ja nyt ajattelin, miltä se oli tuntunut. Tahtoisinko synnyttää lapsen, jota en ehkä osaisikaan rakastaa? Ja vaikka osaisinkin, pystyisinkö siltikään antamaan lapselleni sellaiset puitteet, jotka näin tarpeellisina alkavalle elämälle?

Toki mietin omaakin tulevaisuuttani. Kenties olisin vaistomaisesti kompensoinut omaa kurjaa lapsuuttani ja rakastanut niin, että sydämeni olisi pakahtunut. Entä mitä sitten, kun lapsi olisi aikuinen? Yritin kuvitella itseni monenlaiseen eri tilanteeseen. Tulisiko minusta sittenkin katkera, jos olisin sysännyt omat nuoruuden haaveeni ja toiveeni syrjään? Kuinka kauaskantoisia seurauksia päätöksellä pitää lapsi lopulta olisi? Kysymyksiä heräsi joka päivä enemmän, mutta vastauksia niihin minulla ei juuri ollut – vain epävarmuutta, epätietoisuutta ja epämääräistä syyllisyyttä. Samalla tiesin, että päätös olisi tehtävä pian kaikesta huolimatta, ja minun oli hyväksyttävä se, että mitä tahansa päätinkin, sen kanssa minun olisi loppuelämäni elettävä.

Päädyin aborttiin lukuisista eri syistä, ja myös sen vuoksi, ettei minulla yksinkertaisesti ollut vastauksia kaikkeen. Vaikka ajatus lapsesta oli osin hyvin sykähdyttävä, vaakakupissa painoi lopulta enemmän epävarmuus kaikesta. Nyt, kun abortista on kulunut melkein 10 vuotta, voin rehellisesti sanoa, etten päätöstäni hetkeäkään katunut. Se ei silti tarkoita sitä, että päätös olisi ollut millään tavalla helppo tai ongelmaton, tai että olisin hakenut aborttia itsekkäästi saati ”ehkäisykeinona.” Uskon, että moni abortin tehnyt nainen kokee samoin, mutta tunteet ja ajatukset asian tiimoilta ovat monesti niin kirjavia ja hämmentäviä, että niitä voi olla vaikea pukea sanoiksi.

Kirje, jonka aborttipäätöksen tehtyäni kirjoitin elämää tulvivalle vartalolleni, on minulla yhä tallessa. Kerran vuodessa, yleensä niihin aikoihin kun oman aborttini tein, luen tuon kirjeen uudestaan. Se on hyvin yksityiskohtainen ja intiimi, ja siitä huokuvat yhä vuosien jälkeen suru, menetys ja hapuileva kaipaus. Mutta katumusta en siltikään tunne – elämäni otti uuden suunnan, ja nyt jälkikäteen en ole päätöksestä pahoillani. Koen, että tuossa tilanteessa tein sekä itseni että mahdollisen lapseni kannalta ainoan oikean ratkaisun.

Toivoisin kuitenkin, että aborttikeskustelussa otettaisiin laajemmin huomioon se, että nämä ovat monille naisille hyvin yksityisiä, henkilökohtaisia päätöksiä, eikä motiiveja ole yleensä vain yhtä. Hyvin harvalle abortti on koskaan huoleton ja helppo päätös, ja sen tehdessään naisen on usein mahdoton tietää, suhtautuuko hän siihen tulevaisuudessakin samalla tavoin.

Kirjoittaja on Naisten rintama ry:n jäsen.

Lähdeviitteet:

(1) “Korkein oikeus kumosi laajan abortti­oikeuden Yhdysvalloissa – Presidentti Biden: ”Surullinen päivä maallemme”” (Helsingin Sanomat, 24.6.2022) https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008906811.html

(2) “Miksi aikuinen tekee abortin? Viisi naista kertoi meille syynsä — “Se oli surullinen hetki, kun raskaustesti näytti positiivista”” (Yle Uutiset, 12.12.2018) https://yle.fi/uutiset/3-10546684